Ensimmäiset viikkonsa, äideistään fyysisesti erillisinä olentoina ihmislapset ovat vielä henkisissä kohduissaan, pienissä kuplissaan semmoisia hentoisia, päihtyneen oloisia hömppäpäitä. Pienet sormet tiukasti nyrkeissä ja katseen vaellellessa mihin sattuu, ehkä vauvat ajattelevat, että mihin ihmeeseen sitä on tullut?
Mutta sitten ne heräävät. Yhtäkkiä maailma avautuu ja katse tarkentuu. Kädet tottelevat pieniä ajatuksia ja rupeavat kurkottamaan kohti mielenkiintoisia asioita. Ja juttuja aletaan haluta.
Tavallaan on haikeaa miten äkkiä se usvaisa vastasyntyneen elämä menee ohitse, mutta toisaalta on ihanaa ja ihmeellistä ja uskomatonta seurata mihin kaikkeen tuo melkein viiden kuukauden ikäinen ihminen jo pystyy. Kuvitella miten mahdottoman älykäs sitä olisi, jos sama kehitystahti jatkuisi!
Odottaessani Hallaa, ajattelin että voi parkaa kun syntyy kaikkein kurjimpaan aikaan vuodesta. Oikeastaan oli kuitenkin aika sopivaa viettää ensimmäiset viikot kaamoksen keskellä tutustuessa uuteen tyyppiin. Ja juuri sopivasti kevätauringon syttyessä lämmittämään, hän tajuaakin jo jotain. Kevät kukoistaa vauvassa.
Aino
